Tiedeviestintää eri yleisöille

15.3.2018

Tiedeviestintää on monenlaista ja monelle yleisölle. Tärkeää on ottaa huomioon vuorovaikutuskumppanin tietotaso.

Tiedeviestinnässä voidaan erottaa monia tasoja ja yleisöjä. Intraspesialistinen viestintä on oman alan spesialistien välistä viestintää, interspesialistinen viestintä taas eri alojen asiantuntijoiden keskinäistä viestintää ja myös viestintää päättäjille ja yrityksille. Pedagoginen viestintä kuuluu erilaisiin koulutuksiin ja opetukseen, ja populaarilla tasolla viestitään mediassa suurelle yleisölle. Mitä kauemmaksi intraspesialistisesta viestinnästä tullaan, sitä enemmän on otettava huomioon vuorovaikutuskumppanin tietotaso ja kyky ymmärtää erikoiskielisiä oppisanoja.

Intraspesialistinen taso on tieteenalan ytimessä

Kunkin tieteenalan ytimessä harjoitetaan intraspesialistista viestintää, jossa tietyn erikoisalan asiantuntijat viestivät keskenään tarkalla erikoisterminologiallaan: jakavat tutkimustuloksia, väittelevät, keskustelevat tieteen kysymyksistä kollegiaalisesti ja tasa-arvoisesti. Tässä julkisuudessa on kyse tieteellisestä viestimisestä (scholarly communication) tutkimusjulkaisuissa, konferensseissa ja tutkijaseminaareissa. Julkaisemisen käytännöt vaihtelevat tieteenaloittain: jollain alalla painottuvat konferenssijulkaisut, toisella kansainväliset artikkelit, kolmannella kenties kotimaisella kielellä laaditut kirjan mittaiset tutkimukset.

Intraspesialistisessa viestinnässä vastaanottavan yleisön tietopohjaa ja ymmärrystä tarvitsee ajatella kaikkein vähiten, sillä vastaanottajan voi ajatella tiedoiltaan ja käsitteiden hallinnaltaan samanlaiseksi kuin tutkijan itsensä. Näin viestintä saattaa muodostua ulkopuolisille käsittämättömäksi jargoniksi, josta asiaan vihkiytyneet kuitenkin poimivat nopeasti olennaiset asiat. Itse asiassa eräässä kokeessa alan spesialistit lukivat oman alansa kaavan mukaan kirjoitettua tekstiä nopeammin kuin popularisoitua tekstiä.

Interspesialistisella tasolla eri alan asiantuntijat viestivät toisilleen

Seuraava taso on interspesialistinen viestintä, jossa eri alojen spesialistit viestivät asiantuntijaroolissa keskenään. Osallistujat ovat oman alansa eksperttejä, eikä heillä ole välttämättä yhteistä tietoperustaa ja erikoiskieltä. Julkaiseminen monialaisissa tiedejournaaleissa kuten Naturessa ja Sciencessa on tämäntyyppistä viestintää. Viestintä onnistuu, kun viestijä ottaa vastaanottajat huomioon: havainnollistaa, avaa ja yleistajuistaa viestiään riittävästi.

Interspesialistisen tiedeviestinnän taito korostuu monitieteisissä tutkimushankkeissa, tutkimusinstituutioiden sisäisessä viestinnässä sekä viestinnässä päättäjien ja liiketoimintakumppanien kanssa. Viestinnän hyvä hallinta edesauttaa vaikkapa tohtorin sijoittumista myös muuhun kuin akateemiseen työhön. Yhteisymmärryksen saavuttaminen monitieteisessä tiimissä on haastavaa, sillä usein viestijöillä on takanaan vuosikausien opiskelussa pinttynyt tieteenalalle tyypillinen ajattelu- ja puhetapa. Niin sanottujen tyhmien kysymysten kysyminen on paikallaan, sillä yhden alan itsestäänselvyydet voivat olla toisella alalla tyystin tuntemattomia. Perusteiden kysyminen on filosofisesti mielekästä, sillä näin kyselemättä omaksuttu tulee perustelluksi.

Niin sanottujen tyhmien kysymysten kysyminen on paikallaan, sillä yhden alan itsestäänselvyydet voivat olla toisella alalla tyystin tuntemattomia.

Pedagoginen viestintä on ”oppikirjatiedettä”

Pedagogisella tasolla tieteellistä tietoa viestitään eri vaiheessa oleville opiskelijoille luennoilla, oppikirjoissa ja muissa oppimateriaaleissa. Tieteen pedagogiassa on kyse uusien tulokkaiden sosiaalistumisesta alalle, mikä tarkoittaa kulttuurin siirtämistä uusille sukupolville sosiaalisen vuorovaikutuksen prosessissa. Sosiaalistumisessa yksilöstä tulee tietyn yhteisön ja kulttuurin jäsen, ja hän omaksuu ajattelu- tai toimintatapoja, arvoja, asenteita, normeja ja rooleja.

Pedagoginen tiedeviestintä vaihtelee hyvin yleistajuisesta viestinnästä lähes kollegiaaliseen asiantuntijoiden väliseen viestintään ja käytännöllisiin harjoituksiin. Tässä ”oppikirjatieteessä” (textbook science) esitellään yleensä jo vakiintuneen aseman saavuttaneita näkemyksiä, jotka on omaksuttu oppiaineen tietoperustaan. Tieteenalan oppihistoria ja perusteet kuuluvat viestittäviin asioihin, jotka opiskelija sisäistää. Suuresta tieteellisten julkaisujen määrästä oppikirjoihin seuloutuu vain osa. Nykyopetuksen ihanteeksi on tullut opettajan ja opiskelijoiden vuoropuhelu. Hyvä opettaja yleistajuistaa, havainnollistaa ja opettaa asioita kuulijakunnan tietopohjan ja kokemusmaailman lähtökohdista. Nykyään yleisesti sovelletun konstruktivistisen oppimisnäkemyksen mukaan oppiminen on oppijan aktiivista ja sosiaalista toimintaa, jossa oppija tulkitsee havaintojaan ja uutta tietoa aikaisempien tietojensa, käsitystensä ja kokemustensa pohjalta. Tällä tavoin oppija jatkuvasti rakentaa kuvaansa maailmasta.

Populaari viestintä leviää kaikille kansalaisille

Populaarilla tasolla viestitään suurelle yleisölle, jolla ei odoteta olevan erikoistietämystä ja erikoiskieltä hallussaan. Maallikot ovat kuitenkin nykyään koulutettuja ihmisiä ja harrastuneisuuden takia ehkä hyvinkin tietoisia asioista. Ja toisaalta yhden alan kapea-alainen huippututkija voi olla maallikko toisen alan kysymyksissä ja tarvita yleistajuistettua viestintää. Tässä viestinnän lajissa täytyy eniten ottaa huomioon yleisö ja mukauttaa viestintä kohdeyleisön tietotason mukaan. Yleisön kiinnostusta täytyy herätellä, ja on syytä kertoa, mitä tieteellinen uutinen merkitsee ihmisten elämän kannalta. Erikoistermejä on vältettävä, tai ne on ainakin selitettävä. Passiivi on vaihdettava aktiivimuodoksi ja abstraktit yläkäsitteet on mielellään konkretisoitava.

Yleisö ei ole tyhmää ja oppimatonta, vaikka ei erityisalaa tunnekaan. Yleisö ei ole myöskään koulunpenkillä ja voi vapaasti lopettaa lukemisen, kuuntelemisen tai katselemisen, jos viesti ei herätä ja ylläpidä kiinnostusta. Populaaria tiedeviestintää on monenlaista: yleisöluennot, tietokirjat, kolumnit ja kirjoitukset lehtiin, blogit, haastattelut mediaan, radion ja television tiedeohjelmat, dokumenttielokuvat, uutisohjelmat, luontoillat, tiedekeskusten ja museoiden näyttelyt tai vaikkapa esitys lyhyitä, viihdyttäviä tiedepuheita sisältävässä Science Slam -tapahtumassa.

Populaari viestintä leviää kaikille kansalaisille: opiskelijoille, opettajille, toimittajille, toisen alan spesialisteille, päättäjille, rahoittajille, yrittäjille, lapsille ja nuorille – sekä oman alan eksperteille.

Populaari viestintä leviää kaikille kansalaisille: opiskelijoille, opettajille, toimittajille, toisen alan spesialisteille, päättäjille, rahoittajille, yrittäjille, lapsille ja nuorille – sekä oman alan eksperteille. Viimeksi mainittu seikka saa monen tutkijan tuntemaan olonsa kiusalliseksi, kun pelätään, että yleistajuisesti viestitty tutkimustulos vaikuttaa epätarkalta ja banaalilta kollegoiden silmissä. Tämä pelko on kuitenkin useimmiten turha. Pikemminkin voi tulla huomaamaan, että kollega samalta käytävältä tai naapuritieteestä kuulee tai ymmärtää nyt ensimmäistä kertaa, mitä tutkija oikein tutkiikaan. Populaarijulkisuus myös kiinnittää huomion asiaan ja ohjaa tarvitsijat tarkemman tiedon lähteille. Tämä julkisuus antaa tutkimukselle ja tutkijoille yhteiskunnallista näkyvyyttä ja tunnettuutta. Usein tutkija tulee julkisuudessa edustaneeksi koko tieteenalaansa.

Tutkijoiden asenne populaarin yleisjulkisuuden suhteen on muuttunut positiivisemmaksi. Tutkijat viestivät populaaristi muun muassa siksi, että he haluavat varmistaa oikean tiedon leviämisen yhteiskunnassa ja oikoa väärinkäsityksiä. Monenlainen uskomustieto kukoistaa ja kilpailee internetissä tieteellisen tiedon kanssa. Tutkijat katsovat velvollisuudekseen kertoa tutkimustuloksistaan yhteiskunnalle, joka heidän tutkimuksensa rahoitti. Yleisjulkisuus koetaan tärkeäksi myös nuorison kiinnostuksen herättämiseksi omaan tieteenalaan ja opiskelijoiden rekrytoinnin vuoksi. Usein tutkijat mainitsevat syyksi myös sen, että julkisuus voi auttaa saamaan tutkimusrahoitusta. Myös tutkimusta rahoittavat tahot edellyttävät nykyään usein populaaria tiedonjulkistamista (science outreach) yhtenä osana onnistunutta hanketta.

Tieteentekijöiden yleistajuista tiedeviestintää ei tosin nykyisellään tueta ja palkita riittävästi. Yleistajuinen tiedeviestintä on tiedeinstituutioiden kolmatta tehtävää parhaimmillaan: vuorovaikutusta ja vaikuttamista yhteiskuntaan. Monissa tiedeohjelmissa painotetaan tieteen ja kansalaisyhteiskunnan vuoropuhelua, tieteen osallistumista yhteiskuntaan ja toisaalta kansalaisten osallistumista tieteestä keskustelemisee

Erkki Karvonen on informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Oulun yliopistossa.