Miten tutkijan tulisi suhtautua yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen?

Monet tutkijat tuntevat elävänsä tavoitteiden ja vaatimusten ristipaineessa. Yhtäältä pitäisi tehdä kansainvälisesti merkittävää tiedettä, toisaalta pitäisi huolehtia siitä, että tutkimustulokset siirtyisivät mahdollisimman laajasti yhteiskunnan käyttöön. Nämä tavoitteet eivät ole välttämättä ristiriidassa keskenään, mutta tutkija joutuu tekemään valintoja niiden välillä suunnitellessaan ajankäyttöä. Nuoret tutkijat punnitsevat mielessään myös sitä, missä määrin erilaiset saavutukset ja näytöt auttavat uralla eteenpäin.

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden muodot vaihtelevat tieteenaloittain eikä voida ajatella, että tutkija olisi aktiivinen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tutkijaryhmän sisällä voi myös olla työnjakoa sen suhteen, kuka ja missä muodossa ottaa huolehtiakseen tietyn sektorin. Tämä on järkevää jo senkin vuoksi, että vuoropuhelu yhteiskunnan eri tahojen kanssa on myös osaamiskysymys. Sitä pitää harjoitella ja sitä oppii kokemuksen kautta. Jollakin on kertynyt kykyä esiintyä yleistajuisesti suurelle yleisölle, joku toinen on hyvä rakentamaan siltoja yritysmaailmaan, joku kolmas on kuin kala vedessä poliittisessa vaikuttamisessa ja joku neljäs hallitsee somevaikuttamisen eri muodot.

Tutkija joutuu tekemään valintoja tieteen tekemisen ja siitä viestimisen välillä suunnitellessaan ajankäyttöä.

Monet tutkijat kokevat huonoa omaatuntoa siitä, että heillä ei ole riittävästi aikaa levittää omaa osaamistaan akateemisen maailman ulkopuolelle, kun varsinainen tutkimustyö vie kaiken ajan ja energian. On totta, että asiaa kannattaa välillä pysähtyä miettimään, koska joskus vaikuttavuutta voidaan lisätä pieninkin ponnistuksin, jos löytää siihen oikeat kanavat. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, miten tärkeä yhteiskunnallisen vaikuttamisen muoto on opiskelijoiden kouluttaminen yhteiskunnan tarpeisiin. He vievät tietoa ja osaamista omille työpaikoilleen, jossa se säteilee kaikkien hyödyksi.

Kun tutkija astuu akateemisen maailman ulkopuolelle, hänen on hyvä tiedostaa, että siellä tiedon tarpeet ovat erilaiset kuin tutkijoiden kesken. Kun tutkija kirjoittaa muille tutkijoille, hän korostaa omia löydöksiään. Kun hän on tekemisessä median, ministeriön tai yrityksen kanssa, hän edustaa koko tieteenalaansa ja hänen tehtävänään on välittää eteenpäin kaikki se, mitä tiedeyhteisö on saanut selville kyseisestä asiasta. Samalla muuttuu kieli. Tiedemaailman käyttämällä kielellä ei pärjää, kun puhekumppanina on poliitikko, yrityksen tutkimusjohtaja tai salillinen kansalaisia, jotka haluavat kuulla tieteen viimeisistä saavutuksista.

Eettinen näkökulma

Kun tutkija pohtii osallistumistaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, hän voi käyttää tukena ennakoivan etiikan työkaluja. Hän voi ensinnäkin pohtia asiaa seurauseettisesti ja puntaroida sitä, mitä eri osapuolet saavat siitä. Hyötyjänä on todennäköisesti useimmiten yhteiskunta kokonaisuudessaan. Mutta onko siitä hyötyä vai harmia tutkijalle itselleen? Saako hän mahdollisesti samalla vaikutteita omaan tutkimukseensa? Entä onko toiminnasta hyötyä hänen laitokselleen, yliopistolleen ja koko hänen edustamalleen tieteenalalle? Entä mitä seuraa siitä, jos hän keskittyy vain tutkimustyöhön eikä ole yhteiskunnallisesti aktiivinen? Kuka siitä hyötyy tai kärsii?

Monet tutkijan perushyveisiin kuuluvat ominaisuudet ovat pysyneet samoina vuosikymmenet ja vuosisadat, mutta suhtautuminen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen elää olosuhteiden muuttumisen myötä.

Toinen näkökulma on periaate-eettinen. Tutkija voi kysyä itseltään, onko hänen velvollisuutensa lähteä mukaan kaikkeen mahdolliseen, koska yhteiskunta maksaa hänen palkkansa. Vai voiko hän ajatella, että hän palvelee työnantajaansa, joka usein on ainakin välillisesti valtio, parhaiten siten, että hän keskittyy tutkimuksen tekemiseen? Yritysyhteistyö ja vaikuttaminen päättäjiin vaativat pitkäaikaista paneutumista asiaan ja verkostojen luomista. Montako prosenttia työajastaan tutkijan pitäisi irrottaa tähän? Riittääkö nolla? 

Joskus on kyse yksittäisestä ota tai jätä -tilanteesta, esimerkiksi kun tutkijaa pyydetään antamaan tv-haastattelu. Onko tutkijalla aina oikeus kieltäytyä? Mitä jos hän on juuri kiireellä tekemässä tärkeää rahoitushakemusta? Entä jos hän ei ole paras asiantuntija tällä alalla? Entä jos tutkimustietoa on vielä hyvin vähän tarjolla kyseisestä asiasta? Entä jos hänelle annetaan vain puoli minuuttia aikaa vastata? Entä jos toimittaja on vastenmielinen persoona? Vastauksiin kietoutuu väistämättä seurauseettinen lähestymistapa: mitä tapahtuu, jos kaikki tutkijat kieltäytyvät haastattelusta?

Kolmas tapa pohtia tutkijan yhteiskunnallista roolia on käyttää hyve-eettistä lähestymistapaa. Tällöin tutkija kysyy itseltään, miten erilaisiin yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotoihin suhtautuu hyvän tutkijan prototyyppi. Mielikuva ideaalista tutkijasta syntyy lähipiirin arvostuksista, jotka usein tuodaan ilmi verhotusti osana hiljaista tietoa. Mielikuvat kuitenkin myös muuttuvat ajan myötä. Monet tutkijan perushyveisiin kuuluvat ominaisuudet ovat pysyneet samoina vuosikymmenet ja vuosisadat, mutta suhtautuminen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen elää olosuhteiden muuttumisen myötä.

Riippumatta siitä, millaisia valintoja tutkija on tekemässä omalla urallaan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden saralla, häntä auttaa, jos hän voi keskustella niistä avoimesti tiedeyhteisön sisällä. Tämä on osa vastuullista tutkimusta.

Arto Mustajoki on Helsingin yliopiston professori emeritus ja entinen Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtaja.

_{Lisätietoja:}

_{Henriikka Mustajoki ja Arto Mustajoki: A New Approach to Research Ethics – Using Guided Dialogue to Strengthen Research Communities. Routledge 2017.
Henriikka Clarkeburn ja Arto Mustajoki: Tutkijan arkipäivän etiikka. Vastapaino 2007}