Tiedeviestintä voi olla hidastakin: oppikirjat ja ammatillinen kirjallisuus

15.3.2018

Kaikki tiedeviestintä ei ole nopeatempoista esiintymistä, vaan tarvitaan myös hitaita välineitä.

Kun maisteri valmistuu yliopistosta, hän on valmistumispäivänään oman alansa akateemisen tiedon huipulla. Hän on lukenut kursseillaan uudet tenttikirjat ja perehtynyt tutkielmaa tehdessään oman erikoisalansa uusimpiin julkaisuihin. Kun maisterimme pyyhältää työelämään, hänen kokemuksensa ja näkemyksensä lisääntyy. Samalla hänen yhteytensä tutkimukseen alkaa etääntyä. Kymmenen antoisan työvuoden aikana tutkimus on harpannut yliopistoissa eteenpäin samat kymmenen vuotta. Miten maisterin odotetaan pysyvän ajan tasalla? Tarvetta uuden tiedon päivittämiseen on, mutta onko tarjontaa?

Tutkijoita patistellaan viestimään tutkimuksesta, sekä omista hankkeistaan että oman tieteenalansa yleisestä kehityksestä. Tiedeviestinnän ajatellaan tavallisimmin olevan esiintymistä niin sanotulle suurelle yleisölle. Kukapa ei tietäisi, että televisiossa pitää osata antaa lausuntoja, että sanomalehteen pitää saada omasta tutkimusaiheesta vetävä artikkeli ja että Tieteen päivillä, messuilla ja tiedekeskuksissa on hyvä pitää lennokas luento. Kyllä, nämä ovat hyviä esimerkkejä tiedeviestinnästä ja tieteen näkyvyydestä.

Kaikki tiedeviestintä ei ole nopeatempoista esiintymistä, jossa menestys ja hyvä palaute tulevat heti – jos ovat tullakseen.

Tärkeitä tutkimustiedon levittämisen foorumeita on monia muitakin. Monet niistä ovat näkymättömissä, eivätkä tuloksetkaan näy nopeasti. Kaikki tiedeviestintä ei myöskään ole nopeatempoista esiintymistä, jossa menestys ja hyvä palaute tulevat heti – jos ovat tullakseen.

Hidasta tietoa

Tutkijoita tarvitaan tuomaan tietoa esimerkiksi ammattiyleisöille, vuosia sitten opintonsa päättäneille maistereille, jotka tarvitsevat työssään uutta tutkimustietoa. 1990-luvun maisterit ovat työelämässä vielä pari vuosikymmentä. He tarvitsevat tutkittua tietoa asioista, joista ei heidän opinnoissaan ollut vielä puhetta: Higgsin hiukkasesta, ilmastonmuutoksesta, epigenetiikasta, kieliyhteisöjen muutoksista, ikääntymistutkimuksesta, uusista kansalaisuuden ja vaikuttamisen muodoista, massadatan käytöstä, digitaalisista menetelmistä ja niin edelleen.

Näihin tarpeisiin ei voi vastata valloittavilla yleisöesitelmillä, nopealukuisilla lehtijutuilla tai pienillä televisiohaastatteluilla, vaikka ne toki ovat hyviä herättämään kiinnostusta tai antamaan pikavastauksia käsillä oleviin kysymyksiin.

Tarvitaan myös hitaita välineitä, sellaisia kuin kirjat, raportit, täydennyskoulutuskurssit, laajat artikkelit, seminaarit ja muut foorumit, joissa aiheisiin paneudutaan ja joissa ratkotaan ongelmia ja uudistetaan tietoja. Kirja on hidas kirjoittaa, ja siihen uppoaa paljon muutakin työtä ennen kuin se on lukijoiden käsissä tai lukulaitteissa tai organisaation infrassa, mutta hyvin laadittu teos kestää aikaa. Kirja saattaa olla lukijalleenkin hidas, eikä kirjoittajalle tule palautetta työstä saman tien, ehkä ei koskaan.

Tarvitaan myös hitaita välineitä, sellaisia kuin kirjat, raportit, täydennyskoulutuskurssit, laajat artikkelit, seminaarit ja muut foorumit, joissa aiheisiin paneudutaan ja joissa ratkotaan ongelmia ja uudistetaan tietoja.

Juuli-tietokannan perusteella tutkijat näyttäisivät olevan aktiivisia ammatillisten julkaisujen laatijoita. Erilaisia selvityksiä, kehitysraportteja, ammatillisten lehtien artikkeleita, ammatillisia käsikirjoja ja oppikirjoja kirjoitetaan yliopistoissamme noin 23 000 kappaletta vuosittain. Tämä on kaksi kolmannesta koko vuoden julkaisumäärästä. Näistä hieman alle puolet (10 500) on ammatti- ja organisaatiolehdissä julkaistuja artikkeleita. Loput jakautuvat oppikirjojen, ammatillisten hakuteosten ja ammatillisten kirjojen lukujen kesken.

Kaikilla julkaisuilla on paikkansa ja tehtävänsä, mutta julkaisujen elinkaaret ovat erilaiset. Lehtiartikkelit luetaan tuoreeltaan, ja joihinkin niistä voidaan palata mutta aina niissä ei pyritäkään pysyvyyteen. Jämerämpiä ja pysyvämpiä ovat ammatilliseen käsikirjaan tai oppikirjaan laaditut artikkelit. Näitä yliopistoissa syntyy vuosittain noin 5 000. Käsikirjat ja oppikirjat kokoavat ja suodattavat suuren joukon tutkimusjulkaisuissa esitettyjä tietoja. Tällaiset ovat tyypillisiä kokeneen asiantuntijan töitä, sillä kyse ei ole vain tutkimustulosten referoinnista ja tiivistämisestä vaan myös aiemman tiedon kokoamisesta, arvioinnista ja sovittamisesta yhteen. Missä tutkimuksessa osoitettiinkaan juusto terveellisemmäksi kuin voi ja mitä muut tutkimukset sanovat aiheesta?

Tutkijat ratkovat myös ongelmia, jotka nousevat tiedontarvitsijoilta, eivät tieteen sisältä edellisten tutkimusten jatkohankkeista. Näistä syntyy selvityksiä ja kehitysraportteja: miksi kirkosta erotaan, mitä ruuhkamaksut vaikuttavat, miten kalakannat vaihtelevat, miten esi- ja alkuopetus yhdistetään, miten iäkkäät kuntoutuvat uudelleen autoilijoiksi jne. Tällaisia ratkaisukeskeisiä raportteja kaikissa Suomen yliopistoissa laaditaan samoin vuosittain yhteensä liki 5 000.

Kokonaisia oppikirjoja ja ammatillisia käsikirjoja ilmestyi vuonna 2015 noin 1 400. Tuttua on, että yliopistolaiset kirjoittavat oppikirjoja kaikille koulutusasteille, varhaiskasvatuksesta korkeimpaan koulutukseen. Oppikirjoja kirjoitetaan ryhmissä, ja kirjat tunnetaan yleensä mieluummin kirjan kuin tekijän nimellä, joten tekijää tai tekijäryhmää muistetaan kiitellä harvoin. Aina tekijöiden hartaudella muotoilema teoksen nimikään ei jää mieleen, vaan oppilaat lukevat ”sitä sinistä”, ”sitä paksua” tai ”sitä, jossa on ilmapallo kannessa”.

Peruskoulun ja lukion oppikirjat tunnetaan parhaiten, sillä ne näkyvät ja saattavat joskus synnyttää keskustelua (useimmiten kylläkin negatiivista, sanotaan: kirjat ovat liian vaikeaselkoisia tai uudistusmielisiä tai ainakin liian kalliita). Opetussuunnitelmauudistusten jälkeen ilmestyy yhdessä rysäyksessä 200–300 kirjaa tai kirjasarjaa ja niihin opettajien materiaalit, lisäaineistot, tehtäväpaketit ja muut. Nykyisin nämä ilmestyvät sekä digitaalisina että painettuina. Kun tekijäryhmä koostuu kokeneista opettajista ja yliopistotutkijoista, syntyy uusia mikroympäristöjä uuden tiedon luontiin: tutkija kuulee koulun arjesta, ja opettajat kuulevat uudesta tutkimuksesta.

Oppikirjat, täydennyskoulutusaineistot ja tietoa kokoavat hakuteokset elävät ja vaikuttavat pitkään. Yhden kirjan käyttöikä voi olla 5–10 vuotta, mutta lukijan hankkimassa tietoperustassa ja ajattelutavassa kirjan vaikutus voi olla vuosikymmeniä. Monet teokset voivat elää uudistettuina ja ajantasaistettuina pitkänkin elämän.

Mistä tietoa ja taitoa?

Julkaisutilastoja katsomalla voi vakuuttua, että tutkijat julkaisevat runsaasti myös oppikirjoja ja ammatillisia julkaisuja. Kirjoittamaan voi oppia luonnonlahjoillakin muun elämän ohessa, mutta kirjoitustaitoa voi kehittää kursseilla tai hyvän mentorin kanssa.

Kirjan kirjoittamisessa kyse ei kuitenkaan ole vain kirjoittamistaidosta. Tekijän on osattava suunnitella projektinsa ja hallittava hankkeen monivaiheiset aikataulut, sillä käsikirjaan tai oppikirjaan voidaan tarvita kymmeniä kirjoittajia. Laajassa kokoomateoksessa voi olla jopa sata kirjoittajaa. Painettukin kirja on riittävän mutkikas, mutta vielä monivaiheisemmaksi työ käy, jos teoksesta tehdään e-kirja, rikastettu e-kirja tai verkkojulkaisu. Hyvän käsikirjoituksen päälle tarvitaan vielä runsaasti mietittävää.

Työssä tarvitaan aikatauluja, sopimuksia, kuvia ja niiden julkaisulupia. Kirjoittajien jäljiltä on tarpeen yhtenäistää tekstiä ja karsia päällekkäisyyksiä tai vastaavasti paikata aukkoja, jotta teos vastaa tarkoitustaan ja jotta kriitikoiden ei tarvitse huomauttaa toistoista, epäyhtenäisyyksistä tai teoksen epätasaisuudesta. Usein tarvitaan myös uusia suomenkielisiä termejä, sillä asiantuntijasanasto ei kehity itsekseen. Termejä voi löytää tietopankeista mutta niitä joutuu kehittelemään; kokemus osoittaa, että yhteistyönä tämä syntyy paremmin kuin yksin. Tuskin Lönnrotkaan yksin umpiossa onnistui sepittämään mainioita sanoja valtimo, laskimo ja yhtälö.

Tiedeviestinnän moninainen kenttä tarjoaa kaikille tekemistä. Tutkijan tarvitsee vain valita oma lajinsa.

Pirjo Hiidenmaa on tietokirjallisuuden ja -kirjoittamisen tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.


Lisätietoja:

Suomalaisten tutkimusorganisaatioiden julkaisutietoportaali www.juuli.fi
Tieteen termipankki www.tieteentermipankki.fi
Sanastokeskus www.tsk.fi