Maailma muuttuu, tiede muuttuu. Miten tutkimustuloksista viestiminen on muuttunut? Haastattelussa politiikan tutkija ja Politiikasta-lehden päätoimittaja Mikko Poutanen.
Puhutaan tiedejulkaisemisesta -sarja jatkuu muutosteemalla. Maailma muuttuu, ja tutkimustyö ja tiedejulkaiseminen muuttuvat sen mukana. Aiemmin tällä viikolla pohdimme muutoksia tutkijan arjessa ja tieteellisen julkaisun toimituksessa. Entä millaisia muutoksia yleistajuisessa julkaisemisessa, tiedeviestinnässä ja yleisessä keskusteluilmapiirissä on havaittavissa? Haastattelussa politiikan tutkija ja yleistajuisen Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen.
Yleistajuiset julkaisut joutuvat juoksemaan pysyäkseen paikoillaan
Jos tieteellisellä julkaisukentällä on tiukkaa resurssien suhteen, on yleistajuisten tiedejulkaisujen tilanne vielä haastavampi. Yleistajuiset lehdet, kuten Politiikasta, toimivat pääsääntöisesti määräaikaisten säätiörahoitusten pohjalta. Poutasen mielestä kestävän rahoituspohjan miettiminen populaarijulkaisuille olisikin olennainen kysymys, mikäli tutkijoiden halutaan avoimesti kommunikoivan tutkimuksestaan. ”Sitähän yleistajuinen kirjoittaminen on”, Poutanen sanoo.
Politiikasta-lehti sai alkunsa siitä ajatuksesta, että Valtiotieteellisen Yhdistyksen pitäisi tarjota jäsenilleen jotain. Politiikka-tiedejulkaisu oli toki jo silloin olemassa, mutta se oli siihen aikaan tieteellisen ymmärtämisen muurin lisäksi myös maksumuurin takana. Yhdistys halusi myös tuottaa julkaisua, joka mahdollistaisi parempaa tiedeviestintää.
Poutanen korostaa, että Politiikasta-lehti ei ole blogi, vaan ISSN-tunnuksellinen verkkolehti. Vaikkei lehdessä ole vertaisarviointia, kaikki kirjoitukset käyvät läpi toimituksellisen prosessin, johon kuuluu sekä substanssiin että kielelliseen puoleen keskittyvä toimitustyö. ”Ei tämä ole mitä tahansa nettikirjoittelua”, Poutanen sanoo. Populaarit jutut ovat vapaamuotoisempia kuin tieteelliset artikkelit, mutta koska ne pohjautuvat tieteelliseen tutkimukseen, vaatii niidenkin kirjoittaminen aikaa ja vaivaa.
Aluksi lehden toiminta oli pientä ja formaatti tuntematon. Toimituskunta oli kuitenkin innokas ja julkaisu lähti lentoon. Tällä hetkellä lehti on siinä tilanteessa, että sisältöä tuotetaan koko ajan enemmän, mutta samaan aikaan toimituskunta on enemmän paineistettua muualla, kuten omissa tutkimustöissään. Toimintaa voisi toki tehdä vaatimattomamminkin, mutta silloin riskinä on hävitä säätiöiden rahoituskilpailuissa.
Hauissa pärjätäkseen pitää Poutasen kokemuksen mukaan keksiä jatkuvasti jotain uutta, kehittää toimintaa. Hän kuvaa ilmiötä termillä ”achievement creep” eli saavutusten hiipimä - koko ajan pitää tuottaa enemmän tai ainakin luvata tuottaa enemmän. Saavutetulla tasolla pysyminen ei riitä. ”Tässä on samassa veneessä sekä tutkija että tiedejulkaisija”, Poutanen sanoo.
Julkinen keskustelu on koventunut
Poutasen mielestä tiedeviestinnässä ongelmana ei ole se, etteivätkö tutkijat haluaisi jakaa tutkimuksiaan tai tietojaan. ”Tietoa on saatavilla ja me koemme voimakasta velvollisuutta sen jakamiseen, sekä me tutkijat että tiedon julkaisukanavat”, Poutanen sanoo.
Enemmänkin haasteena on se, että politiikan tutkimus on itsessään poliittista, eikä sitä pääse pakoon. Ihmiset ottavat tutkimusaiheet ja -tulokset vastaan usein omien ideologisten silmälasiensa läpi, mikä on politiikan tutkijan näkökulmasta normaalitila. Oma näkemys saatetaan myös kokea ideologian sijaan rationaaliseksi faktaksi, jolloin voi luulla tarkastelevansa asioita ideologiasta vapaana.
Elämme sellaista aikakautta, jossa myös vahvat hyväksytyt yhteiskunnalliset instituutiot, kuten media, kyseenalaistetaan. Tiede on pääasiassa siltä vielä välttynyt, mutta nyt parin vuoden aikana sama ilmiö on alkanut näkyä myös tieteen osalta. ”Nyt kun mediaa on riepoteltu aikansa, niin nyt on selkeästi tieteen ja tutkimuksen vuoro saada samanlaista käsittelyä”, Poutanen sanoo. Myös yksittäisiin tutkijoihin kohdistuva vihapuhe ja jopa uhkailu on yleistynyt.
Viimeaikainen sosiaalisessa mediassa esille noussut yksittäisten tutkimushankkeiden saaman rahoituksen arvostelu on ollut Poutasen mielestä asiatonta, jopa törkeää. ”Ei ole kyse sensuurista, vaan kohtuudesta ja siitä mikä kuuluu ihmisarvoa kunnioittavaan keskusteluun”, Poutanen sanoo.
Tiedon hankinnan sijaan kyselyissä taustalla on ollut niin kutsuttuja ”bad faith” -argumentteja. Näille tyypillistä on, ettei argumentoija ole oikeasti kiinnostunut kuuntelemaan, mitä toinen ihminen sanoo, vaan haluaa ainoastaan tuoda oma näkökantansa esille. ”Ei se ole dialogia”, Poutanen sanoo.
“Siellä kuitenkin on paljon ihmisiä, joilla on kysymysten takana aitoa mielenkiintoa ja siihen me haluamme vastata”
Poutasen mukaan tutkimusyhteisön ulkopuolelta tuleva vaatimus selittää, mihin yhteisiä varoja käytetään “hyödyllisesti”, on pohjimmiltaan tutkimusyhteisölle asetettu epäluottamuslause. Selitysvelvollisuudessa ei sinänsä ole tutkijoille mitään uutta. Tutkimustyöhön kuuluu olennaisena osana saada kritiikkiä, kyseenalaistamista ja joskus brutaaliakin palautetta muilta tutkimusyhteisön jäseniltä.
Vertaispalautekin voi olla tutkijalle kova paikka, mutta se hyväksytään, koska sisäiseen säätelyyn ollaan sitouduttu ja siitä voi aina oppia jotain. Jos tämän päälle tutkimustaan joutuu puolustamaan tutkimusaiheeseen perehtymättömälle henkilölle sosiaalisessa mediassa, voi se tuntua kohtuuttomalta.
Poutanen korostaa, ettei tutkijalla ole velvollisuutta käydä läpi mitään julkista kiirastulta, jonka jälkeen hänellä vasta olisi oikeus tutkia. “Kiirastuli on se, että olet kirjoittanut väitöskirjan ja selvinnyt väitöstilaisuudesta”, Poutanen sanoo. Tutkija menee samaan kiirastuleen uudestaan joka kerta julkaistessaan uuden artikkelin tai lähettäessään rahoitushakemuksen. Poutanen pohtiikin, että jos tutkijoiden katsotaan lisäksi olevan velvollisia samaan aikaan vastaamaan jatkuvasti ulkoiselle opponentille, pitäisi tutkimuksen sisäisiä käytäntöjä vastaavasti keventää.
Mikä sitten olisi avuksi molemminpuolisen luottamuksen vahvistamiseen? Onko populaari tiedeviestintä ratkaisu? Poutasen mukaan tiedeviestinnän ja tutkijan työn avaamisen ansiosta keskustelu voidaan käydä rauhallisemmin ja paremmin perustein.
Kuitenkin koska tämä(kin) on poliittinen kenttä, tulee aina olemaan ihmisiä, jotka eivät lue yhtäkään populaaria tiedejulkaisua eivätkä pyri aitoon dialogiin. Mutta sen takia ei kannata ajatella, etteikö tiedeviestintä kannattaisi. “Siellä kuitenkin on paljon ihmisiä, joilla on kysymysten takana aitoa mielenkiintoa ja siihen me haluamme vastata”, Poutanen sanoo.
Teksti: Elina Koivisto / Avoimen tieteen sihteeristö
Kuva: TSV ja Free Creative Stuff/Pexels
Artikkeli on osa "Puhutaan tiedejulkaisemisesta" -juttusarjaa. Muut osat ilmestyvät syyskuun aikana.
Lue lisää:
- Poutanen & Halme-Tuomisaari (2020). Epävarmasti varmuuden asialla. Yleistajuisen tiedejulkaisemisen rahoitushaasteet.
- Poutanen (2021). Millaista on lukijapalaute yleistajuisessa tiedejulkaisussa?
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
