Vastuullinen kansalaistiede

15.3.2018

Kansalaistiede ei ole vain tutkimusaineistojen keruun joukkoistamista vaan vuorovaikutuksen ja osallisuuden lisäämistä.

Tässä artikkelissa käsitellään vastuullista kansalaistiedettä kahdesta näkökulmasta: ensiksi pohditaan, miten kansalaistieteen periaatteiden mukaan tehty tutkimus itsessään toteuttaa tieteen yhteiskuntavastuuta, ja toiseksi tarkastellaan niitä tutkimuseettisiä erityiskysymyksiä, joita kansalaistiedehankkeissa kohdataan.

Kansalaistieteellä ei ole vakiintunutta määritelmää. Yleensä termiä käytetään kuvaamaan osin tai kokonaan ei-ammattitutkijoiden tekemää tieteellistä tutkimusta. Tieteentutkija Alan Irwin kehitti kansalaistiede-käsitteen 1990-luvulla haastaakseen vallalla olleen suuren yleisön oletettuun tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen perustuneen paternalistisen tiedevalistuksen mallin (nk. puutemalli). 2010-luvun puolivälin kansalaistiedettä koskeva tiedepoliittinen keskustelu liikkuu Irwinin jäljillä. Euroopan komission avoimen tieteen agendassa kansalaistiede nähdään yhtenä keinona lisätä tieteen luotettavuutta, tehokkuutta, rehtiyttä sekä responsiivisuutta suhteessa yhteiskunnallisiin haasteisiin.

Yleensä kansalaistiede-termiä käytetään kuvaamaan osin tai kokonaan ei-ammattitutkijoiden tekemää tieteellistä tutkimusta.

Yleistajuisissa keskusteluissa kansalaistiede käsitetään useimmin joukkoistamista hyödyntäväksi tutkimusmenetelmäksi. Joukkoistaminen tarkoittaa resurssin tuottamisen tai ongelman ratkaisemisen ulkoistamista vapaaehtoisten joukolle. Digitaalisessa ympäristössä tapahtuvalle joukkoistamiselle on tyypillistä joukkoistajan ja joukkoistettavan välinen etäisyys ja suhteen yksisuuntaisuus: joukkoistaja määrittää toiminnan ehdot ja kerää hyödyt, esimerkiksi tuotetun aineiston muodossa. Tätä asetelmaa toteuttavat monet pelillistetyt kansalaistiedehankkeet sekä erilaiset luonnonilmiöihin liittyvät seurantakampanjat.

Jotta kansalaistiede lunastaisi siihen kohdistetut tiedepoliittiset toiveet tieteen ja yhteiskunnan välisen vuoropuhelun areenana, ratkaisukeskeisen tiedon tuottajana ja kansalaisten osallisuuden lisääjänä, pitää se määritellä laajemmin kuin vain aineistojen keruun joukkoistamisena.

Kansalaistiede vuorovaikutuksena

Vuorovaikutus yhteiskunnan kanssa on yksi vastuullisen tieteen edellytyksistä. Suomessa velvollisuus on kirjattu muun muassa yliopistolakiin. Tieteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta on perinteisesti lähestytty tutkimustuloksista tiedottamisen näkökulmasta. Kansalaistiede tutkimuksenteon paradigmana mahdollistaa vuorovaikutuksen tutkimusprosessin kaikissa vaiheissa tutkimuskysymyksen määrittelystä aineiston keruuseen, analyysiin ja tulosten hyödyntämiseen.

Maallikoiden hyväksyminen tieteellisen tiedon yhteistuottajiksi vaatii tiedeyhteisöltä asennemuutosta. Kansalaistiede haastaa meritokratiaan perustuvat arvostukset ja vaatii keskittymään henkilöiden ansioiden sijaan tutkimuskohteesta nouseviin tarpeisiin: mikä on tutkimuskysymyksen kannalta hedelmällisintä tietoa ja mitkä ovat tarvittavat taidot?

Kansalaistiede on hyödyllisintä hahmottaa sateenvarjokäsitteenä ja työkalupakkina, joka soveltuu erityisen hyvin ilmiö- ja ratkaisukeskeisiin tutkimuksiin, mutta sitä on mahdollista hyödyntää teoriapitoisemmassakin tutkimuksessa. Asiantuntijuuden joukkoistaminen vaikkapa ResearchGate-verkostopalvelussa esitettävien kysymysten ja vastausten avulla tai matemaattisia ongelmia ratkovan Polymath Projectin tapaan on kansalaistiedettä siinä mielessä, että osallistuminen on avointa kaikille. Sosiologi on maallikko suhteessa kosmologiin ja päinvastoin, mutta nämä kaksi tietoperinnettä voivat kohdatessaan rikastuttaa toisiaan yllättävillä tavoilla.

Kansalaistieteen eettiset erityiskysymykset

Kansalaistieteen vastuullisuuteen liittyvät erityiskysymykset nousevat ammattitutkijoiden ja maallikoiden välisestä suhteesta: millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia tutkijoilla ja maallikoilla on toisiaan kohtaan, kun he tekevät tutkimusta yhdessä?

Muilta osin kansalaistiedettä koskevat samat eettiset reunaehdot kuin muutakin tutkimusta: hyvän tieteellisen käytännön noudattaminen ja tutkimusalakohtaiset eettiset säännöt, kuten ihmistieteellisen tutkimuksen etiikka tai lääketieteen etiikka. Lisäksi kansalaistiede liittyy avoimen tieteen, sosiaalisen median ja big datan etiikkaa koskeviin keskusteluihin. Digitalisaatio, mobiiliteknologia ja esineiden internet laajentavat ei-ammattitutkijoiden mahdollisuuksia tuottaa aineistoja tutkimuksen hyödynnettäväksi ja osallistua tieteellisen prosessin eri vaiheisiin lähes millä tahansa tieteenalalla.

Millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia tutkijoilla ja maallikoilla on toisiaan kohtaan, kun he tekevät tutkimusta yhdessä?

Kansalaistiede edellyttää joiltain osin olemassa olevien eettisten koodien uudenlaista luentaa. Esimerkiksi tutkimuseettisen neuvottelukunnan hyvää tieteellistä käytäntöä koskeva ohjeistus on kirjoitettu tutkijan ja tutkimusta tuottavan instituution näkökulmasta. Toisten tekemän työn tunnustamisesta siinä todetaan, että ”tutkijat ottavat muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat muiden tutkijoiden tekemää työtä ja viittaavat heidän julkaisuihinsa asianmukaisella tavalla ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan.” Ohjeistuksen sanamuodot tekevät näkyväksi sen haasteen, jonka kansalaistiede asettaa tieteellisen tutkimuksen vakiintuneille rakenteille.

Eurooppalainen kansalaistiedeyhdistys ECSA on kirjannut kymmenen periaatetta kansalaistieteelle. Yksi niistä on vaatimus kansalaistutkijoiden panoksen tunnustamisesta tutkimushankkeen tuloksissa ja niihin perustuvissa julkaisuissa. Artikkelin kirjoittajuuden kriteerien laajentaminen voi olla ratkaisu joissakin tapauksissa, mutta muitakin malleja tarvitaan. Tutkijoille kirjoittajuus on tärkeä porkkana, koska se edistää uraa. Kansalaistutkijat eivät saa kirjoittajuudesta vastaavaa hyötyä. Avoin tiede ja tutkimus (ATT) -hankkeen tilaamissa kansalaistieteen toimenpidesuosituksissa peräänkuulutetaan keskustelua ja vaihtoehtoja kansalaistutkijoiden palkitsemiseksi. Kysymys on tärkeä sekä moraalisesti että osallistumismotivaation kannalta.

Tutkijoiden ammattietiikan toteutuminen kansalaistiedeasetelmissa tavalla, joka ei ole paternalistinen suhteessa kansalaisosallistujiin, on haaste: yhtäältä kansalaisilta ei voida edellyttää perehtyneisyyttä hyvän tieteellisen käytännön määritelmiin ja ohjeistuksiin, toisaalta tutkijoiden toimiminen hankkeissa eettisinä vahtikoirina ei tue osapuolten välistä tasa-arvoa. Vaikka kansalaistiede pyrkii demokratisoimaan tieteellistä prosessia, tulosten pitää täyttää tieteellisen tiedon kriteerit. Yksi sovellettava malli voisi olla ihmistieteellisestä tutkimuksesta tuttu tietoisen suostumuksen saamiseen tähtäävä informoimisen prosessi, joka tyypillisesti sinetöidään tutkijan ja tutkittavan välisellä kirjallisella suostumuslomakkeella.

Heidi Laine on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.


Lisätietoja:

Cornell Lab of Ornitology: Citizen Science Toolkit - User Agreement: http://www.birds.cornell.edu/citscitoolkit/toolkit/policy/user-agreement
Euroopan komission avoimen tieteen agenda: http://ec.europa.eu/research/openscience/pdf/draft_european_open_science_agenda.pdf
European Citizen Science Association: Kansalaistieteen kymmenen periaatetta: http://ecsa.citizen-science.net/sites/default/files/ecsa_ten_principles_of_cs_finnish.pdf
Open Knowledge Finland: Avoin kansalaistiede -projektin toimenpidesuositukset: http://okf.fi/citizenscience
Tutkimuseettinen neuvottelukunta: 1.4 Tutkittavien informointi http://www.tenk.fi/fi/eettinen-ennakkoarviointi-ihmistieteissa
Lötjönen, Salla, Hallamaa, Jaana, Sorvali, Irma & Launis, Veikko: Eettisesti hyvä tiedeyhteisö. Teoksesta Etiikkaa ihmistieteille. Toim. Lötjönen, Salla, Hallamaa, Jaana, Sorvali, Irma & Launis, Veikko. Tietolipas 211. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.
Väliverronen, Esa: Julkinen tiede. Vastapaino, Tampere 2016.