Kieliasiantuntijat osana vieraskielistä tiedejulkaisua

Moni tutkija julkaisee tutkimustuloksiaan akateemisen yhteisön laajimmin jakamalla kieliresurssilla – tieteen lingua franca -kielellä, joka tällä hetkellä on englanti. Tämä tarkoittaa, että saadakseen tutkimukselleen näkyvyyttä arvostetuissa julkaisuissa ja konferensseissa tutkijan täytyy kommunikoida aiheestaan englanniksi.

Omasta tutkimuksesta, sen sisällöistä ja merkityksestä kommunikoiminen voi olla tutkijalle haastavaa. Vielä haastavamman tilanteesta tekee se, jos kommunikointi tapahtuu tutkijalle vieraalla kielellä. Tilanteesta ei kuitenkaan kannata lannistua, sillä suurin osa maailman tutkijoista joutuu viestimään vieraalla kielellä ja tarjolla on monenlaista apua kirjoittamisen tueksi.

Osa tutkijoista turvautuu kieliasiantuntijoiden apuun. Kieliasiantuntijapalveluiden piiriin saatetaan hakeutua omakustanteisesti tai ne voivat olla osa tutkimuslaitoksen tutkijoilleen rahoittamaa palvelutarjontaa. Useimmiten tällaiset asiantuntijapalvelut sisältävät englanninkielisen tieteellisen kirjoittamisen opetusta sekä englannin kääntämistä ja kielentarkastusta.

Omarahoitteisesti asiantuntijapalveluita hankkivat tutkijat ovat vapaita valitsemaan tarjonnasta niitä palveluita, joita kokevat tarvitsevansa. Tutkimuslaitoksissa taas saatetaan osoittaa tiedejulkaisun avuksi ainoastaan tiettyjä palveluita, vaikkapa ainoastaan opetusta ja kielentarkastusta.

Sekä opetuksessa että kielentarkastuksessa on tutkijan omalla vastuulla tuottaa englanninkielinen julkaisu.

Sekä opetuksessa että kielentarkastuksessa on tutkijan omalla vastuulla tuottaa englanninkielinen julkaisu. Opetuksen on tarkoitus tukea kirjoitusprosessia jo ennen sen aloittamista ja sen aikana, kielentarkastuksen taas kirjoitusprosessin jälkeen.

Palveluiden taustalla vaikuttaa ajatus, että englanniksi kirjoittamisen prosessi voidaan pilkkoa osiin ja näiden osien tuotannosta voidaan vastuullistaa eri toimijoita. Näkemyksen mukaan kyseessä on siis selväpiirteinen työnjako sisältöä tuottavan tutkijan ja kielen laatua tuottavan kieliasiantuntijan välillä. Sekä oma tutkimukseni että aiheesta tehty aiempi tutkimus kuitenkin haastavat tätä käsitystä.

Englanninkielinen tiedejulkaisu – monikielistä ja -alaista yhteistyötä

Tieteelliseen kirjoittamiseen ja erityisesti tiedejulkaisun tuottamiseen englanniksi ottavat osaa monenlaiset toimijat. Akateemisen kirjoittamisen tutkimuksessa tahoja kutsutaan ”kirjoittamisen välittäjiksi” (literacy brokers). Ne voidaan jakaa kahteen alalajiin: ”akateemisiin välittäjiin” (academic brokers) ja ”kielen välittäjiin” (language brokers).

Akateemisia välittäjiä ovat esimerkiksi tutkijakollegat, mentorit ja ohjaajat sekä julkaisujen vertaisarvioijat ja päätoimittajat. Kielen välittäjiä taas ovat juurikin kieliasiantuntijat, jotka ottavat osaa tiedejulkaisuprosessiin.

Työnjako akateemisten sisällöntuottajien ja kieliasiantuntijoiden välillä saattaa vaikuttaa selkeältä. Tutkimus on kuitenkin osoittanut, että vastuut jakautuvat enemmän tai vähemmän selväpiirteisesti usein vasta neuvottelun tuloksena. Toiset tutkijat esimerkiksi tarvitsevat enemmän tukea käsikirjoitustensa kieliasun hiomiseen kuin toiset. Toisaalta kieliasiantuntijoilla voi olla myös asiaosaamista joillain tieteenaloilla, jolloin kieleenkin puuttuminen ja tekstin julkaisukuntoon saattaminen on syväluotaavampaa.

Jokainen englanninkielinen tutkimusjulkaisu on ainutlaatuinen yhdistelmä julkaisuprosessiin osaaottavien sisältö- ja kieliasiantuntijoiden monialaista osaamista.

Neuvottelua tarvitaan, sillä jokainen englanninkielinen tutkimusjulkaisu on ainutlaatuinen yhdistelmä julkaisuprosessiin osaaottavien sisältö- ja kieliasiantuntijoiden monialaista osaamista. Eri toimijoiden vastuulla on tällöin tunnistaa oma osaamisensa, tarpeensa ja potentiaalinsa myötävaikuttaa tutkimuksen julkaisemiseen – ja lisäksi kommunikoida näistä selkeästi muille toimijoille, jotta yhteistyö sujuu.

Tutkijan ja kielentarkastajan vastuunjako

Tutkimusjulkaisemisessa kieliasiantuntijapalveluista todennäköisesti laajimmassa käytössä on kielentarkastus. Se on kohdennettu, nopea ja verrattain edullinen täsmätoimenpide yksittäisen artikkelin kielen julkaisukuntoon saattamiseksi – verrattuna englannin akateemisen kirjoittamisen opetukseen tai käsikirjoituksen englanniksi kääntämiseen. Tutkija ensin itse tuottaa käsikirjoituksen englanniksi ja valtuuttaa sitten kielentarkastajan ottamaan kantaa käsikirjoituksen kieliasuun ja kielelliseen sujuvuuteen.

Tutkija hakeutuu tyypillisesti kieliasiantuntijapalvelun piiriin vapaaehtoisesti. Näin kieliasiantuntijan rooli oikeuttaa puuttumisen tutkijan kielenkäyttöön ja toisaalta velvoittaa ottamaan vastuuta tekstin kielen laadusta.

Kielentarkastusta, oikoluentaa vai kielenhuoltoa?

Käytännössä sekä tutkijoiden kielentarkastukseen kohdistamat odotukset että palvelutarjonnan sisältö vaihtelevat suuresti.

Palvelutarjonnan viidakossa samankaltaisia palveluita tarjotaan kirjavan nimikkeistön alla – tarjolla on niin oikoluentaa, kielenhuoltoa ja -tarkastusta kuin editointiakin. Lisäksi kielentarkastusta voi tilata ulkomailta, eikä englanninkielinen palvelunimikkeistö ole lainkaan kotimaista termistöä selkeämpi. Ei siis ihme, että välillä tutkijan voi olla vaikea hahmottaa, mikä tarjotuista palveluista soveltuisi parhaiten juuri hänen tarpeisiinsa.

Jo yhden palveluntarjoajan sisällä yksittäisten kielentarkastajien kyky ottaa kantaa eri alojen käsikirjoitusten kieleen vaihtelee. Osa kielentarkastajista on hyvin erikoistuneita tietyille aloille, kun taas osa kokee palvelunsa soveltuvan alalle kuin alalle.

Myös tutkijoiden ja jopa yksittäisten käsikirjoitusten tarpeet vaihtelevat. Joskus kaivataan ainoastaan nopeaa pintapuolista viimeistä silausta, joskus kielentarkastaja käy tutkijan kanssa pitkään sähköpostinvaihtoa juuri oikeista sanavalinnoista, jotta sekä tutkija että kielentarkastaja voivat olla tyytyväisiä lopputulokseen.

Sitä saa mitä tilaa?

Usein palveluntarjoaja määrittelee toimeksiannon sisällön tai tarjoaa muutamaa vaihtoehtoista palvelumuotoa, joista asiakas voi valita itselleen sopivimman. Ymmärtävätkö kuitenkaan kaikki tutkijat palveluiden eroja tai edes sitä, millainen palvelu olisi heille paras? Tutkijalle ei ole välttämättä lainkaan selvää, mihin kielentarkastus puuttuu, jos sopimuksessa palvelun kerrotaan sisältävän kieliopin tarkastuksen, mutta rajaavan tekstin mahdolliset rakenteelliset ongelmat palvelun ulkopuolelle. Voi siis olla, että ennalta määritellyistä palvelusopimuksista huolimatta tutkija ja kielentarkastaja löytävät itsensä (vähintäänkin sähköpostivälitteisestä) neuvottelupöydästä linjaamasta palvelun sisältöjä ja rajoja.

Tutkimukseni perusteella vaikuttaa, että tutkijat usein toivoisivat kielentarkastajalta mittavampaa panosta kuin mihin kielentarkastaja itse kokee kykenevänsä.

Tutkimukseni perusteella vaikuttaa, että tutkijat usein toivoisivat kielentarkastajalta mittavampaa panosta kuin mihin kielentarkastaja itse kokee kykenevänsä. Toisaalta syvemmälle pureutuva puuttuminenkin saattaa kostautua. Joskus tutkijat ovat suojelevaisia ideoitaan kohtaan tai jopa mustasukkaisia tuotoksistaan, eivätkä kaipaa kielentarkastukselta muuta kuin pintasilauksen – ja joskus senkin pitkin hampain.

Palvelusopimus on siis kielentarkastustyön määrittelyssä selkeimmillään tienviitta ja epämääräisimmillään veteen piirretty viiva. Usein palvelusuhteen alussa kielentarkastajat kokeilevat kepillä jäätä eli käyttävät erilaisia strategioita määrittääkseen juuri kyseiselle asiakkaalle parhaiten soveltuvan palvelukonseptin. Kielentarkastus onkin siis, etenkin asiakassuhteen alussa, usein samaan aikaan sekä palveluntarjontaa että palvelumuodon kartoitusta.

Aiemman aiheesta tehdyn tutkimuksen perusteella tiedetään, että englannin kielentarkastuspalvelu keskittyy enimmäkseen yksittäisiin lausetason korjausehdotuksiin ja että tutkijat ovat usein tyytyväisiä palveluun. Tämäkään ei kuitenkaan ole tarpeeksi täsmällinen kuvaus siitä, mitä kielentarkastus käytännössä kattaa, sillä myös yksittäisen lauseen sisällä voi olla kielenkäytön piirteitä, jotka kielentarkastaja kokee ongelmallisiksi, mutta joihin kokee olevansa kykenemätön yksin puuttumaan.

Olisi hätäistä kiiruhtaa toteamaan, että käsikirjoituksen sisältö kokonaisuutena on tutkijan vastuulla ja kielentarkastajan osuudeksi jää huolehtia lauseiden oikeakielisyydestä puuttumatta sisältöön. Omassa väitöskirjatutkimuksessani olen havainnut, että vastuunjaot ovat huomattavasti tilanteisempia ja hienojakoisempia.

Sisältö vai muoto

Kaikki juontaa juurensa siihen, että sisällöntuotanto ja kielen laadun tuotanto on lopulta hyvin vaikeaa ellei mahdotonta erottaa toisistaan erillisiksi osiksi. Yksittäiset sanavalinnat tai lauseensisäinen rakenne eivät ole yhdentekeviä tekstin merkityssisällön kannalta. Esimerkiksi liian arkiset ilmaisut mielletään usein tutkimuskielen rekisteriin sopimattomiksi ja englanniksi loppupainotteisella (end weight) informaatiojärjestyksellä merkitään usein uuden ja vanhan tiedon eroja, helpotetaan lauseen prosessointia ja ennakoidaan uuteen aiheeseen siirtymistä. Jopa pilkun paikka voi muuttaa lauseen merkitystä. Nämä ovat lausetason ilmiöitä, joihin kielentarkastajat usein puuttuvat.

Sisällöntuotanto ja kielen laadun tuotanto on lopulta hyvin vaikeaa ellei mahdotonta erottaa toisistaan erillisiksi osiksi.

On kuitenkin paikallaan kysyä, kykeneekö kielentarkastaja yksin muotoilemaan kyseiset kielenpiirteet sisällön kannalta optimaalisella tavalla. Siis niin, että kirjoittajan alkuperäinen ajatus säilyy vaikkakin hiotumpana, erityisesti silloin, jos käsikirjoituksen tieteenala tai aihe on hyvin spesifi tai kielentarkastajalle vieraampi? Ja entäpä jos tutkija ei oman kielitaitonsa rajoissa kykene huomaamaan merkityksenmuutosta omassa käsikirjoituksessaan?

Kielentarkastajalta vaaditaan siis herkkyyttä tunnistaa oman osaamisensa rajat ja kommunikoida ne tutkijalle. Tutkija taas ei voi olettaa voivansa ulkoistaa kielen laadun tuotantoa täysin itsensä ulkopuolelle, sillä yksikään kielentarkastaja ei ole kaikkien tarkastamiensa tekstien sisällön erikoisasiantuntija. Tutkijan alkuperäistä ajatusta palveleva sisältö ja muoto voidaan siis tuottaa yhteistyössä kielentarkastajan kanssa, mutta tutkija on aina itse vastuussa lopputuloksesta. Kansainväliset ja kansalliset tekijyyssuositukset lähtevät siitä, että tyypillisesti ainoastaan sisällöntuottajien merkittäväksi määritelty panos tunnustetaan, kun käsikirjoitukseen listataan julkaisun tekijöitä. Tekijyyden tunnustaminen tuo mukanaan myös tutkimuseettisen vastuun sisällöstä, joten jollei kielentarkastajan kontribuutiota julkaisun kirjoittajana tunnusteta, ei häntä voi myöskään vastuullistaa sisällöntuotannosta.

Vastuu kielen laadusta

Usein kielentarkastus sujuu ilman suurempia ongelmia. Oman tontin tunnistaminen, pitkä yhteistyöhistoria, yhteiset tieteelliset kiinnostuksenkohteet tai vähintäänkin osittain jaettu kielipääoma yleensä takaavat sen, että kirjoittaja ja kielentarkastaja voivat yhdessä työstää käsikirjoituksesta tunnistetut kielelliset ongelmakohdat.

Tutkija ja kielentarkastaja eivät kuitenkaan ole ainoat kielen tai käsikirjoituksen laatua määrittävät toimijat tiedejulkaisussa. Myös tiedemaailman portinvartijoilla on oma sanansa sanottavanaan siitä, millaista julkaisujen kielen tulisi olla. Näkemykset siitä, millainen on kieleltään laadukas tutkimusjulkaisu sekä siitä, kenen tulisi olla vastuussa kirjoittamisen laadusta voivat olla keskenään ristiriitaisia.

Esimerkiksi kielentarkastajan vastuu tutkimusjulkaisuprosessissa voi hämärtyä, jos tutkija aikapaineen alla kielentarkastuttaa viimeistelemätöntä käsikirjoitusta, jonka tieteellinen kontribuutio ei ole tutkijalle itselleenkään vielä kovin kirkas. Tällöin voi olla vaikea hahmottaa, onko vertaisarviointiprosessissa saadussa ikävässä, kirjoittamista ruotivassa palautteessa lopulta kyse hiomattomasta argumentaatiosta vai natiivinormista poikkeavasta kieliasusta.

Vallankäyttö näkyväksi

Osalla tiedejulkaisuun osallistuvista toimijoista on enemmän valtaa määrittää, millaista kielen tulee olla. Tiedejulkaisun portinvartijat lopulta päättävät, mitkä artikkelit julkaistaan ja mitkä jätetään julkaisematta. Joskus julkaisu tyssää kieliongelmiin jo kertaalleen kielentarkastetun tekstin kohdalla, mikä asettaa kielentarkastajat ammatillisesti hankalaan asemaan. Tällaisissa tapauksissa taustalla vaikuttaa hyvinkin todennäköisesti monitahoinen vyyhti tekijöitä, mutta joitain seikkoja voin nostaa oman tutkimukseni pohjalta esiin.

Tiedejulkaisun portinvartijat, toisin kuin kielentarkastaja, ovat harvoin itse kielen ammattilaisia. Tällöin aiheellisenkin negatiivisen kielipalautteen antaminen voi olla hankalaa. Vertaisarvioijan ja julkaisun päätoimittajan voi olla vaikea määrittää tai eritellä, mikä käsikirjoituksen kielessä on ongelmallista. Palaute, jossa lyhyesti todetaan, että kieli on ongelmallista tai epäselvää, teksti vaatisi kielentarkastusta tai on huonosti kirjoitettu tai että kieli vaatii työtä, ei lopulta kerro tekstin kirjoittaneelle tutkijalle paljoakaan. Ylimalkaisen palautteen vaarana on, että tutkijan ja kielentarkastajan korjaukset eivät tuotakaan vertaisarvioijan toivomaa tulosta ja kierre alkaa alusta. Tällöin tuhlataan jokaisen toimintaan osallistuvan aikaa ja inhimillisiä resursseja.

Tiedejulkaisemisen kannalta englanninkieliseen tiedejulkaisemiseen osallistuvien toimijoiden vastuunjakoja olisi hyvä selvittää ja tehdä näkyväksi.

Toisaalta kielentarkastajalla kielen ammattilaisena on usein näkemys ja kyky hahmottaa, millaisella tasolla käsikirjoituksen kieliongelmat ovat. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua se, että sisältö ja kielen laatu on vaikea erottaa toisistaan ja se yleinen oletus, että tällainen eronteko on edes mahdollista tehdä. Oman aineistoni perusteella kielentarkastajat tiedostavat usein hyvin oman osaamisensa rajat ja käyttävät hienovaraisia keinoja tuodakseen ne myös tutkijan tietoon. Usein kielentarkastaja merkitsee ja kohdistaa tutkijan huomion vaikkapa vaikeasti ymmärrettäviin kohtiin tekstissä ilman varsinaista puuttumista kielenkäyttöön. Mutta jos tutkijalla ei ole kykyä tai aikaa ratkoa ongelmaa omin voimin tai yhteistyössä kielentarkastajan kanssa, voi ongelma tulla uudestaan esiin vertaisarviointipalautteessa. Jos käsikirjoituksen argumentaatiossa on tekstin ymmärrettävyyteen vaikuttava ongelma, on kenenkään ulkopuolisen hyvin vaikea sitä korjata.

Kielentarkastaja on myös harvoin viimeinen taho, joka käsikirjoitukseen puuttuu ennen sen jättämistä vertaisarviointiin. Usein tutkija tekee itsekin vielä viime hetken muokkauksia, eikä aina ehdi tarkastuttaa lisättyjä osia uudestaan kielentarkastajalla. Julkaisuprosessit ovat pitkiä, eivätkä tutkija ja kielentarkastaja kykene välttämättä enää kuukausien tai jopa vuoden päästä muistamaan, oliko ongelmalliseksi koettu osuus tekstissä alun perin kielentarkastettu vai ei. Jos tällaisessa tilanteessa vertaisarviopalaute kielestä on vielä ylimalkaista, soppa on valmis.

Tiedejulkaisemisen kannalta englanninkieliseen tiedejulkaisemiseen osallistuvien toimijoiden vastuunjakoja olisi hyvä selvittää ja tehdä näkyväksi. Myös julkaisuprosessiin osaa ottavat toimijat voisivat itse tarkastella omaa osuuttaan ja annettuna otettuja vastuunjakoja kriittisesti. Tämä auttaisi kaikkia monialaisen ja -kielisen asiantuntijajoukon jäseniä määrittämään asiantuntijuutensa ulottuvuuksia ja rajoja sekä toimimaan vastuullisena osana tiedejulkaisua.

Hanna-Mari Pienimäki toimii tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa. Hän tekee väitöskirjaansa Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa Kielen säätely yliopistomaailmassa (Language regulation in academia, LaRA).

_{Lisätietoja:}

_{Burgess, S. & Lillis, T. M. (2013) The contribution of language professionals to academic publication: multiple roles to achieve common goals. In Matarese, V. (2013). Supporting research writing: Roles and challenges in multilingual settings. Oxford: Chandos Publishing.
Lillis, T. M. & Curry, M. J. (2010). Academic writing in a global context. Milton Park, Abingdon; N.Y.: Routledge.
Lillis, T. & Curry, M. J. (2015). The Politics of English, Language and Uptake: The Case of International Academic Journal Article Reviews. AILA Review, 28(1), p. 127. doi:10.1075/aila.28.06lil
Matarese, V. (2013). Supporting research writing: Roles and challenges in multilingual settings. Oxford: Chandos Publishing.
Pienimäki, H-M. (tulossa) Language professionals as regulators of academic discourse. Kielten osasto, Helsingin yliopisto.
Solin, A. & Hynninen, N. (2018). Regulating the language of research writing: Disciplinary and institutional mechanisms. Language and Education, 32(6), pp. 494-510. doi:10.1080/09500782.2018.1511727}