Itseplagiointi: miten sitä voi välttää ja miksi itsensä toistaminen voi olla myös hyväksi tieteelle

Monesta tutkijasta voi tuntua hämmentävältä ja pelottavaltakin, että hyvän tieteellisen käytännön loukkauksiin sisältyy myös itseplagiointi. Ajatuksemme ovat omiamme, joten miksi emme saisi vapaasti toistaa niitä, jos niin haluamme? Vastaus on, että tietenkin saamme, kunhan viittaamme asianmukaisesti omiin aiempiin julkaisuihimme, mikäli käytämme uudestaan niissä jo kertaalleen esittämäämme materiaalia.

Itseplagioinnista on kyse, jos tutkija julkaisee samoja tuloksia uudelleen mutta antaa ymmärtää, että niitä ei ole aikaisemmin julkaistu. Näin on myös, jos tutkimus käännetään toiselle kielelle viittaamatta alkuperäiseen työhön. Ansio- ja julkaisuluettelossa ei myöskään pidä esittää alkuperäistä julkaisua ja sen käännöstä erillisinä julkaisuina.

Laajojen tekstikokonaisuuksien toistamista sellaisenaan tulee välttää, tai osoittaa tekstiosio suoraksi lainaukseksi lisäämällä viittaus omaan aiempaan julkaisuun. Viittaukset omaan aiempaan työhön tulee muistaa tehdä aivan samaan tapaan kuin viittaaminen muiden tutkijoiden julkaisuihin.

Hyvän tieteellisen käytännön loukkauksiin sisältyy myös itseplagiointi. 

Jo aiemmin julkaistujen datan ja tulosten esittäminen uusina tuskin voi tapahtua vahingossa. Tekstisisältöjen osalta vahinko voi hyvinkin tapahtua, jos uuden julkaisun pohjaksi esimerkiksi leikkaa ja liimaa runsaasti tekstiä aiemmista julkaisuista. Itseplagiointi onkin varsin helppo välttää rakentamalla julkaisun teksti alusta alkaen uutena. Meillä on toki kullakin ominaisia tapojamme ilmaista asioita, mutta emme normaalisti kirjoita useita lauseita peräjälkeen sanasta sanaan aina samalla tavalla tiettyä aihetta käsitellessämme. Kuten aina, tutkijan tulisi pyrkiä lukemaan aiheeseen liittyvää materiaalia laajasti, suodattamaan se oman, jatkuvasti kehittyvän ajattelunsa läpi, ja tuottaa omanlaisensa näkökulma tai synteesi julkaisuun.

Nykyinen kova paine julkaisujen tuottamiseen lisää tahattoman ja tahallisen itseplagioinnin riskiä, kun samasta projektista usein tehdään monta erillistä julkaisua ja niiden sisältöä hyödynnetään lisäksi esimerkiksi katsausartikkeleissa. Tästäkin syystä tulosten julkaiseminen suurempina kokonaisuuksina ja pienempi kokonaismäärä julkaisuja voisi olla suureksi eduksi niin meille tutkijoille kuin tieteelle ylipäänsä, mutta se on luonnollisesti kysymys, joka koskettaa hyvin laajasti tieteen, tiederahoituksen ja tieteellisen meritoitumisen kokonaisuutta.

Toisaalta tieteellisessä kirjoittamisessa on myös tilanteita, joissa voi olla aivan hyvä toistaa itseään. Oma alani on kuvantamisneurotiede, jossa kehittyneiden neuroteknologioiden ja laskennallisten menetelmien avulla voidaan seurata ihmisen aivotoimintaa aivoihin kajoamatta, kun henkilö vaikkapa katselee kuvia, lukee tekstiä tai tekee päätöksiä.

Tieteellisessä kirjoittamisessa on myös tilanteita, joissa voi olla aivan hyvä toistaa itseään.

Aivosignaalien mittaamisessa ja analyysissä on monta vaihetta, jotka on kuvattava täsmällisesti, jotta toiset tutkijat voivat ymmärtää ja halutessaan toistaa ne. Tällaisilla edistyneisiin teknologioihin tukeutuvilla aloilla on erityisen tärkeää kuvata tietty prosessi kerrasta toiseen mahdollisimman samalla tavalla ja samalla terminologialla eikä keksiä uusia ilmaisuja vain, jotta esitystapaan tulisi vaihtelua. Näin myös mahdolliset muutokset prosesseissa aikaisempiin tutkimuksiin verrattuna tulevat lukijalle selvästi esille. Tällaisissa metodikuvauksissa tietenkin viitataan aiempiin julkaisuihin, mutta on mielekkäämpää viitata omiin aiempiin tutkimuksiin, joissa menetelmien oleellinen sisältö oli ensimmäisen kerran esitelty kuin johonkin julkaisuun, joissa metodikuvaus olisi mahdollisesti sanamuodoltaan eniten tässä uudessa työssä esitetyn kaltainen. Usein tutkimusryhmien julkaisuissa metodien esitystapa kehittyy selkeämmäksi ja kompaktimmaksi vähän kerrallaan, ja on vaikea määrittää, mikä aiempi julkaisu olisi mahdollisesti metodikuvauksen muodon suorin lähde.

Tutkija voi siis rauhassa hyödyntää aiempia tutkimustuloksiaan ja syvällisiä pohdintojaan, mutta hänen pitää muistaa viitata omiin aiempiin töihinsä yhtä tunnollisesti ja rehellisesti kuin muidenkin tutkijoiden työhön.

Riitta Salmelin on professori Aalto-yliopiston neurotieteen ja lääketieteellisen tekniikan laitoksella sekä Tutkimuseettisen neuvottelukunnan jäsen.

_{Lisätietoja:}

_{Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa -ohje: http://www.tenk.fi/sites/tenk.fi/files/HTK_ohje_2012.pdf}