Tutkijan vastuu, taiteilijan vapaus?

15.3.2018

Tieteellistä ja taiteellista luomista säädellään eri tavoin. Rajankäyntiä käydään molempiin suuntiin.

Tiedemaailmassa lainaamista ohjaavat selvät säännöt. Joka tieteenalalla opiskelijat koulitaan noudattamaan systemaattista viittauskäytäntöä, ja kaikkia tieteentekijöitä opiskelijoista emerituksiin sitoo Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa eli niin sanottu HTK-ohje, joka kieltää toisten tekijöiden plagioinnin. Jos ohjeita rikotaan, yliopistot ja muut tieteelliset instituutiot puuttuvat asiaan.

Tieteellisen tekstin tavoin kaunokirjallisetkin tekstit perustuvat enemmän tai vähemmän muiden tekstien lainaamiseen ja variointiin. Esimerkiksi historiallista romaania ei olisi olemassa ilman historiatietoa tuottavia ja välittäviä dokumentteja ja tutkimuskirjallisuutta.

Kaunokirjallisuudessa ei ole mitään kaikille yhteisiä sääntöjä siitä, miten saa lainata tekstejä ja miten lainaukset pitäisi merkitä.

Kaunokirjallisuudessa ei kuitenkaan ole mitään kaikille yhteisiä sääntöjä siitä, miten saa lainata tekstejä ja miten lainaukset pitäisi merkitä. Se, tulkitaanko lainaus sallituksi intertekstuaalisuudeksi vai kielletyksi plagiaatiksi, riippuu esimerkiksi kirjallisuuden lajista sekä lainattavan tekstin piirteistä. Jos kirjailija vaikkapa kehystää teoksen tavalla, joka saa sen näyttämään kokeelliselta, kokonaisen teoksen lainaaminen sanasta sanaan ei enää olekaan plagiointia, vaan luovaa taiteen rajojen luotaamista.

Niin tieteellisten kuin taiteellistenkin tekstien käyttöä suojaa lisäksi tekijänoikeuslaki. Tekijänoikeuslakiin ei kuitenkaan yleensä vedota lainaamisen oikeutusta koskevissa kiistoissa. Tieteelliset plagiaattiepäilyt käsitellään tieteen sisäisessä prosessissa, ei lakituvassa, ja tieteen säännöt ovat osin tiukemmat kuin lain vaatimukset. Kirjallisia kiistojakaan ei juuri koskaan selvitellä juristien avustuksella, vaan julkisessa keskustelussa, johon osallistuvat kirjallisuusmaailman eri toimijat kriitikoista lukijoihin ja kustantajiin.

Muuttuvat kirjoittamisen käytännöt

Tieteellisessä kirjoittamisessa näkyy tänä päivänä kaksi eri suuntiin vetävää trendiä. Yhtäältä viittauskäytäntöjä tarkennetaan jatkuvasti, koska viitattavien aineistojen muodot muuttuvat. Viittaustekniikkaa opettavat tieteelliset tyylioppaat laajenevat painos painokselta. Toisaalta on merkkejä siitä, että viittaamista pidetään hankalana tai jopa tarpeettomana.

Yleistajuistajaa pyydetään usein syntetisoimaan tutkimustuloksia ja jättämään pois maininnat alkuperäistutkimusten tekijöistä. Tieteellisten lehtien tiukat merkkirajat koskevat myös lähdeluetteloita, ja editointivaiheessa tekstiä saatetaan pyytää lyhentämään nimenomaan lähteitä karsimalla. Julkaisijoiden puolelta tutkijoita siis toisinaan painostetaan olemaan vähemmän tunnollisia lähteiden merkitsemisessä ja omimaan omiin nimiinsä laajemman tieteellisen yhteisön tuottamia tuloksia.

Erityisen hankalaksi lähteiden käyttö ja merkitseminen käy kustantajien ja lukijoiden suosimassa kerronnallisessa tietokirjallisuudessa, jossa käytetään fiktion keinoja asiatiedon elävöittämiseen. Kuvittelun ja tiedon yhdistäminen herättää kysymyksiä sitä, milloin ja miten alkuperäiseen tutkimukseen tulisi viitata. Myös taiteellisessa tutkimuksessa lähteiden käytön tieteelliset säännöt ja taiteilijan vapaus saattavat johtaa ristiriitoihin.

Erityisen hankalaksi lähteiden käyttö ja merkitseminen käy suositussa kerronnallisessa tietokirjallisuudessa, jossa käytetään fiktion keinoja asiatiedon elävöittämiseen.

Kaunokirjallisuudessa puolestaan on voimistunut vaatimus lähteiden täsmällisestä merkitsemisestä. Tällaisia vaatimuksia on esitetty erityisesti silloin, kun romaaneista on löytynyt laajoja otteita tietokirjallisuudesta. Monet dokumenttiaineistoa käyttävät romaanikirjailijat laittavat nykyään teoksensa loppuun lähdeluettelon, mutta tätäkään ei aina pidetä julkisessa keskustelussa riittävänä, vaan on ehdotettu, että lähteiden käyttötapaa pitäisi avata tarkemmin tai vaadittu jopa tieteellisen viittausapparaatin ottamista käyttöön fiktiossakin. Suomessa tällaista keskustelua ovat herättäneet muiden muassa tieteellistä tutkimusta hyödyntänyt Anja Kaurasen Pelon maantiede (1995) sekä Panu Rajalan Intoilija: fotograafin muistikuvat (2015) ja Venla Hiidensalon Sinun tähtesi (2017), joiden tavat käyttää historiallisia lähteitä kriitikot asettivat kyseenalaisiksi. Kaunokirjallisuudessa käytettyjen lähteiden merkitsemistä on käsitellyt myös Tekijänoikeusneuvosto lausunnossaan 2015:13, joka koski Raija Orasen historiallista romaania Aurora (2014).

On kuitenkin helppoa nähdä, miksi kaunokirjallisuuteen ei voi soveltaa tieteellisiä viittauskäytäntöjä. Kaunokirjailija usein yhdistelee sitaatteja luovasti ja muokkaa niitä, jolloin viittaaminen alkuperäislähteeseen voisi olla jopa harhaanjohtavaa. Lisäksi taiteeseen olennaisesti kuuluva merkitysten avoimuus ja tulkintojen moninaisuus typistyisi, jos kirjailijoiden pitää tarkasti dokumentoida taiteellisen työnsä vaikutteet.

Viittaustekniikasta laajempiin konteksteihin

Sääntöjen tiukentaminen tai tarkentaminen tuskin auttaa näihin ongelmatilanteisiin. Sen sijaan meidän tulisi tarkemmin pohtia lainaamisen tarkoitusta, toteutustapaa ja eettisyyttä eri konteksteissa. On hämmentävää, miten tieteellisten viittaustyylien oppaat keskittyvät yksinomaan viittaamisen tekniseen toteutukseen. Vähemmälle huomiolle jää se, miksi ja milloin on syytä viitata. Harmaa alue alkaa heti suoran lainauksen ulkopuolelta. Parafraasi, tiivistäminen tai useiden tutkijoiden tulosten sulauttaminen yhteen ovat tilanteita, joissa tutkijat ratkaisevat oman intuitionsa pohjalta viittaamisen tarpeellisuuden ja sisällön. Keskustelut väitöskirjantekijöiden kanssa osoittavat, että tämä alue on kaikkea muuta kuin selvä kasvavalle tutkijapolvelle.

On hämmentävää, miten tieteellisten viittaustyylien oppaat keskittyvät yksinomaan viittaamisen tekniseen toteutukseen.

Kustantajien, etenkin humanistis-yhteiskunnallisten kirjankustantajien, penseä suhtautuminen viitteisiin ei ole yksittäinen ilmiö, vaan osa laajempaa julkaisemisen murrosta, jossa tieteelliselle kirjoittamiselle haetaan uusia muotoja, yleisöjä ja maksajia. Kirjankustantajat pelkäävät viitteiden karkottavan lukijoita, ja viitteillä varustetun teoksen tekeminen on myös kalliimpaa, sillä taittovaiheessa viittausapparaatista tulee tuntuvasti lisätyötä. Lehtien toimittajat puolestaan saattavat pyytää tutkijaa lisäämään artikkelinsa lähteisiin lehdessä aiemmin julkaistuja tekstejä – ei niiden tieteellisen relevanssin vuoksi vaan lehden vaikuttavuuskertoimen vahvistamiseksi. Viittaaminen on monessa suhteessa valtapeliä, mutta tästä puhutaan harvoin tieteellisessä yhteisössä.

Kaunokirjallisuuden lähdekiistat ja plagiaattiskandaalit pitäisi niin ikään nähdä osana laajempaa kokonaisuutta. Julkinen keskustelu on vahvasti kiinnittynyt tekniseen kysymykseen lähteiden ilmaisemisesta, kun pitäisi puhua siitä, mitä kaunokirjailija lainaamillaan lähteillä tekee ja miten kirjallisten lähteiden käyttäminen eroaa kirjailijan muista tavoista hankkia tietoja ja aiheita teoksiinsa. Vertailu tieteen, etenkin populaaritieteen teoksiin voi olla hyödyllistä, mutta rajankäynnissä tulisi muistaa perustavat erot tutkijan ja kirjailijan työn välillä.

Erillisenä kysymyksenä on tarpeen pohtia, mikä on tekijänoikeuslain sitaattia ja vapaata muuntelua koskevien pykälien merkitys tieteellisen ja kaunokirjallisen tekstin luomisen säätelyssä. Kuten edellä totesin, tekijänoikeuslaki on tällä hetkellä toissijainen säätelymekanismi, eikä siihen kovin usein viitata. Tieteen ja kaunokirjallisuuden kiistoissa ei ole kyse rahasta vaan tekijäkunniasta, kun taas tekijänoikeuslain mekanismit perustuvat taloudellisten vahinkojen määrittelyyn ja hyvittämiseen. Tieteen ja kirjallisuuden omalakisuuden syvempi ymmärtäminen asettaa tekijänoikeuslain näennäisen universaaliuden uuteen valoon.

FT Sanna Nyqvist on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.


Lisätietoja:

Sanna Nyqvist ja Outi Oja, Kirjalliset väärennökset: huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia. Helsinki: Gaudeamus, 2018.