Moniaistista tiedeviestintää: tiedekeskukset tieteen ja yhteiskunnan siltana

15.3.2018

Tiedekeskukset kutsuvat kävijänsä vuorovaikutukseen ja oppimaan itse tekemällä.

Tiedekeskuksia ja -museoita on maailmassa nykyään lähes 3 000 ja niissä käy yli 350 miljoonaa vierailijaa vuosittain. Kasvu on ollut huomattavaa: kun Tietomaa (v. 1988) ja Heureka (v. 1989) perustettiin, tiedekeskuksia oli maailmassa vain noin 400.

Tiedekeskustyyppisestä vuorovaikutteisesta näyttelymediasta on tullut maailmanlaajuinen liike. Ilmiön taustalla on halua kehittää kaupunkikeskuksia muun muassa matkailua silmällä pitäen, mutta ennen kaikkea uskoa siihen, että tiedekeskukset ovat oivallisia oppimisympäristöjä ja ne vankentavat yhteiskunnan osaamispohjaa inspiroimalla yleisöjään. Tiedekeskuksilla on myös todistetusti vaikutusta nuorten uravalintoihin.

”Kukaan ei ole koskaan reputtanut museota”.

Mitä tiedekeskusten merkityksestä voidaan perustellusti sanoa yleisön suosion lisäksi? Formaalia oppimista mitataan kokein, testein, arvosanoin ja tutkintotodistuksin, mutta museotapa ei voi läpäistä ja suorittaa. ”Kukaan ei ole koskaan reputtanut museota”, onkin ydinfyysikko Frank Oppenheimerin, San Franciscon kuuluisan Exploratoriumin perustajan tunnettu lausahdus. Oppenheimer näki tässä museoiden vahvuuden: ne kutsuvat – ilman suorituspaineita – yleisönsä vuorovaikutukseen. Vuorovaikutteinen näyttely tarjoaa mahdollisuuden dialogiin luonnon, sen ilmiöiden ja moninaisuuden kanssa. Oppenheimer kutsui Exploratoriumia tieteen, taiteen ja havaitsemisen keskukseksi.

Vapaavalintaista oppimista

Museoista puhutaan informaalin, ei-muodollisen oppimisen areenoina. Sitä ne toki ovat, mutta miksi tyytyä ilmaisemaan asia negaation kautta? Tiedekeskusvierailulle on tyypillistä kävijän omat valinnat ja oma toiminta: tekemällä oppiminen. Tämän vuoksi oppimismuotoa onkin kuvattu vapaavalintaiseksi oppimiseksi (free-choice learning).

Tiedekeskusoppimista on tutkittu niin paljon, että tiedekeskusten vaikuttavuutta voidaan jo luonnehtia monelta kannalta. Vuorovaikutteiset näyttelyt tuottavat monen tyyppisiä oppimistuloksia. Haastattelututkimuksissa on muun muassa selvitetty yleisön kokemusta välittömästi vierailun jälkeen, mutta kartoitettu myös muistijälkeä kuukausien perästä. Oppimistulokset ovat karkeasti ottaen viittä tyyppiä: tietoja ja taitoja, ymmärrystä asiakokonaisuudesta, uusia näkökulmia tuttuun asiaan, motivaation viriämistä ja sosiaalista oppimista.

Tyypillisesti kukin vierailija raportoi omalta osaltaan useaa eri tyyppistä oppimista. Ajan myötä esimerkiksi tiedot ja taidot saattavat huuhtoutua mielestä, mutta joissakin tapauksissa muistijälki saattaa jopa vahvistua. Erityisen kiehtova oppimisen laji on listan viimeinen: sosiaalinen oppiminen. Tiedekeskuksissa vieraillaan lähes aina ryhmässä – esimerkiksi Heurekan kävijöistä vain alle prosentti vierailee yksin. Vuorovaikutteiset näyttelyt asettavat kunkin vierailevan porukan johonkin uuteen tilanteeseen. Tämä tilanne synnyttää vuorovaikutusta, jossa ryhmän jäsenten tiedot, taidot, kokemukset, ajatukset ja kysymykset nousevat esiin. Ryhmä oppii toisiltaan, mutta myös toisistaan.

Kun tiedekeskuksen näyttelyitä suunnitellaan, suunnittelussa otetaan huomioon muutamia kriittisiä tekijöitä, jotka auttavat oppimista ja mieleenpainuvuutta. On esimerkiksi tärkeätä antaa yleisölle todellisia valinnan mahdollisuuksia eikä vain tarjota sisältöä yksisuuntaisesti. Näin näyttelyvieras hallitsee omaa vierailukokemustaan ja kokemus on henkilökohtainen. Näyttelyvierailun pitäisi yhtäältä olla stressitön ja mukava, mutta toisaalta myös sopivan haastava henkisesti – tai miksei myös fyysisesti. Moniaistisuus ja koko keholla koettu ilmiö painuu paremmin mieleen. Parhaimmillaan vuorovaikutus on kahdensuuntaista: näyttely-yleisö saa kommentoida tai jollain muulla tavalla jättää jälkensä näyttelyyn ja sen sisältöön.

Moniaistisuus ja koko keholla koettu ilmiö painuu paremmin mieleen.

Tiedekeskusnäyttelyä suunniteltaessa otetaan huomioon kävijöiden erilaisuus ja monimuotoisuus. Pikemminkin kuin ikää, sukupuolta ja koulutustaustaa, on syytä miettiä yleisön odotuksia ja heidän käyntimotivaatiotaan. Hyödylliseksi on muun muassa Heurekassa havaittu viiden eri tyyppisen yleisön ymmärtäminen ja heidän odotuksiinsa vastaaminen. Jaottelun mukaan tiedekeskuksen yleisössä on havaittavissa ryhmiä, jotka ovat liikkeellä aivan eri syistä.

Tutkimusmatkailijat ovat yleisesti uteliaita ja kiinnostuneita pääsääntöisesti kulloisestakin tarjonnasta. Mahdollistajat ovat ensisijaisesti tyydyttämässä jonkun toisen tarpeita, esimerkiksi lastensa, puolisonsa, ystäviensä tai sukulaistensa. Harrastajat ja ammattilaiset vierailevat tiedekeskuksessa sen vuoksi, että heillä on tarkoin määritelty kiinnostus jotakin tiettyä aihetta kohtaan. Elämyksen etsijät haluavat kartuttaa kokemuksiaan paikan kuuluisimmilla attraktioilla. Rentoutujat haluavat nauttia ilmapiiristä ja tunnelmasta pikemminkin kuin perehtyä johonkin aihepiiriin.

Nämä vierailun taustalla olevat identiteetit ovat tilannekohtaisia, ja sama henkilö voi olla vieraisilla eri päivinä eri syistä: he saattavat tuoda lapsensa tiedekeskukseen tänään lasten ehdoilla, mutta päättää tulla käymään toisen kerran ja tehdä silloin niitä asioita, jotka heitä itseään kiinnostavat.

Näyttelyiden lisäksi tiedekeskusten tarjonnassa on tyypillisesti työpajoja, laboratorio-ohjelmia, tiedeshow-esityksiä ja monen muotoisia tapahtumia. Monella tiedekeskuksella on ulkonäyttelyalue, planetaario, kuputeatteri – ja kaikilla halu kokeilla uusia tiedeviestinnän keinoja.

Tiedekeskukset ovat ehkä parhaimmillaan sytyttämässä uteliaisuutta ja kiinnostusta tieteeseen, mutta ne voivat olla myös tutkijan kumppaneita vaikkapa tiedonhankinnassa. Esimerkiksi Heurekassa tiedekeskuksen yleisöä on menestyksellä pyydetty osallistumaan monenlaiseen aineistonhankintaan tutkimuksen tarpeisiin.

Mikko Myllykoski on Heurekan elämysjohtaja.


Lisätietoja:

K. C. Cole: Something Incredibly Wonderful Happens: Frank Oppenheimer and the world he made up (2009). University of Chicago Press.
Lynn D. Dierking ja John H. Falk: The Museum Experience Revisited (2012). Left Coast Press.
John H. Falk: Identity and the Museum Visitor Experience (2009). Left Coast Press.
George E. Hein: Learning in the Museum (1998). Routledge.
Nina Simon: The Participatory Museum (2010) http://www.participatorymuseum.org
Nina Simon: The Art of Relevance (2016) http://www.artofrelevance.org