Mitä kertoa tutkimushankkeesta, joka on vasta alussa?

Hämmentävä puhelu keskeytti maanantai-iltapäiväni.

”Olen Gizmodon toimittaja, onko tämä rottatutkija Tuomas Aivelo?”

Tavallaan olin, sillä olinhan istunut työpöytäni ääressä Viikin kampuksella jo lähes tulkoon kuukauden päivät. Yhtään rottaa en ollut vielä nähnyt, mutta olin viimeistelemässä suunnitelmia siitä, missä ja koska tulisin rottia näkemään.

”Oletko nähnyt viraalin suihkurottavideon? Kaipaisimme siihen jyrsijätutkijan kommentteja.”

En ollut, mutta kaksi minuuttia myöhemmin katselin videota itseään saippualla jynssäävästä jyrsijästä (joka ei itse asiassa ollut rotta, vaan pakarana, suurikokoinen eteläamerikkalainen jyrsijä). Kolme ja puoli minuuttia myöhemmin olin muotoillut toimittajalle mielipiteen, että villien jyrsijöiden ei tarvitse käyttää saippuaa ja siitä voi olla jopa haittaa luonnonvaraisille eläimille.

Tiedeviestintä muistuttaa liikaa urheilu-uutisia

Olen usein kritisoinut tiedeuutisia siitä, että ne vaikuttavat urheilusähkeuutisilta: Helsingin yliopiston tutkijat tutkivat ilmiötä ja saivat selville uuden tiedonjyväsen. Jokerit voitti eilen HIFK:n luvuin 3–1.

Tutkimustuloksista viestiminen on tutkijalle jollei helppoa niin ainakin suoraviivaista: teimme tämän, saimme tällaisia tuloksia, nyt ne on julkaistu ja vertaisarvioiden hyväksytty.

Jääkiekossa tärkeintä ei ole kuitenkaan maalien lukumäärä. Maaleja lasketaan, kun määritetään, mikä on paras joukkue, ja yksittäiselle pelaajalle tärkeää on se, kuinka monta maalia kauden aikana saa taottua. Ihmiset kuitenkin katsovat jääkiekkoa, koska itse peli on kiinnostavaa seurata.

Minäkään en tee tiedettä maalikoosteiden takia. Teen tiedettä, koska koko prosessi on kiinnostava ja jännittävä.

Tutkimustyössä maaleja tulee todella harvoin. Tutkimuksen alkamisesta kestää usein vuosia siihen, että tulokset on julkaistu. Joskus itse tulosten saamisestakin kestää vuosia, että ne ovat yleisön nähtävillä (joskin preprint-julkaiseminen on helpottanut tämän aikaeron kirimisessä).

Tutkimuksen aikainen viestintä on haastavampaa kuin jääkiekko-ottelun suoraviivainen tapahtumien selostaminen: selostaja voi jatkuvasti kertoa, mitä kentällä tapahtuu. Tutkija taas toimii enemmän pimennossa: Mitä voin sanoa alustavista tuloksista? Mitä voin sanoa tutkimuksen herättämistä intuitioista? Mitä vastaan, kun toimittaja kysyy, että koska niitä tuloksia on? Mitä voi sanoa tutkimuksesta, joka on vielä osittain suunnitelman tasolla? Tiedänkö tutkimastani aiheesta riittävästi, että voin kommentoida muita uutisia?

Tieteessä kunnian löydöksestä saa se, joka on ensimmäisenä julkaissut tuloksensa. Tämä yhdistettynä tiukkaan kilpailuun tutkijoiden välillä johtaa siihen, että tutkijat pelkäävät jonkun varastavan heidän tutkimuksensa. Mitä siis uskallan sanoa julkisesti tutkimuksestani?

Tutkimuksen arki on kiinnostavaa

Olen hionut taktiikoita, miten viestiä tutkimuksestani, kun itse tuloksia ei ole. Tämä on ollut oikeastaan välttämätöntä, koska itse tutkimustulokseni eivät ole olleet erityisen jännittäviä. En ole koskaan kirjoittanut lehdistötiedotetta tutkimusjulkaisustani. Tutkimustulokseni ei yksinkertaisesti taivu helposti tiedotettavaan muotoon: se, miten hiirimakien suolistoloisyhteisö muuttuu vuosien kuluessa tai miten loiset ja suolistobakteeristo vaikuttavat toisiinsa, ei ole napakka tutkimustulos tai taivu helposti napakaksi tiedotteeksi. Ne ovat ennemminkin osa pitkää tutkimusten sarjaa, jossa pyrin tekemään jotain uudella tavalla, ja seuraavat tutkijat voivat jatkaa siitä, mihin itse jäin.

Yksittäisten tutkimustulosteni antiklimaattisuus on tavallaan siunaus. Tiede ei ole kasa tutkimustuloksia, jotka yhdessä muodostavat koherentin kokonaisuuden. Tiede on tekemistä: se on järjestelmä, jossa lauma tutkijoita kokeilee, erehtyy, yrittää uutta lähestymistapaa ja lopulta saa jollain tavalla jonkinlaisen julkaisun, joita sitten muut tutkijat kritisoivat, parantelevat, unohtavat tai käyttävät oman työnsä pohjana. Paljon useammin tieteellisen julkaisun voima on menetelmässä, jota on käytetty, kuin itse tuloksissa.

Tieteellisestä prosessista viestiminen onkin loistava idea: arkiset onnistumiset, kompuroinnit ja etenemiset ovat kiinnostavia.

Niinpä tieteellisestä prosessista viestiminen onkin loistava idea: arkiset onnistumiset, kompuroinnit ja etenemiset ovat kiinnostavia. Lisäksi suuri yleisö ei tiedä, miten tiedettä tehdään, joten on ihan hyvä kertoa, mitä arjessa tapahtuu. Tekemällä tieteenteosta näkyvää – kirjoittamalla ihan normaalista arjesta – yleisön on helpompi ymmärtää sitä, mitä tiede on ja miten tietoa luodaan.

Eläimistä oivia esimerkkejä

Olen aina kokenut, että tiedeviestintä on ekologille suhteellisen helppoa. Tutkin kokonaisia eläimiä, jotka tekevät mielenkiintoisia asioita. Punkki ja rotta ovat ihmisille tuttuja lajeja. Hiirimakikin on, kunhan mainitsee Madagaskar-piirretyn Mortin.

Kentällä tapahtuu asioita. Hiirimakit toilailevat, koska ne eivät selvästikään ole välkyimpiä eläimiä. Rotat ovat usein tehokkaita ja määrätietoisia. Näistä sattumuksista on helppo kirjoittaa.

Esimerkiksi: hiirimakit ovat naarasdominantti laji. Tämä tarkoittaa sitä, että lajin sisäisessä hierarkiassa naaraat tulevat ennen koiraita. Suhteellisen hankala käsite muuttuu selvemmäksi, kun voin kertoa tarinan:

”Eräänä yönä olin vapauttamassa kiinnisaamaamme naarashiirimakia bambupusikkoon. Lalao tuli ulos loukusta ja hyppäsi kiinni oksaan. Samalla huomasin kauempana koiraan – se oli helppo tunnistaa koiraaksi isosta kivespussistaan. Koiras oli selvästi aistinut, että Lalao on paritteluvalmiina. Se hyppäsi oksa oksalta lähemmäs, kunnes se lopulta hyppäsi samalla oksalle kuin Lalao. Lalao ei epäröinyt hetkeäkään, vaan iski koirasta oikealla koukullaan päähän. Koiras pelästyi, hyppäsi yhden oksan kauemmas ja Lalao livahti sademetsän yöhön ilman ihailijaansa.”

Siinä se oli, naarasdominanssi yhdessä minuutin mittaisessa kohtauksessa.

Eläintutkijan viestintää helpottaa, että eläimet eivät nauti samaa yksityisyydensuojaa kuin ihmiset. Voin kertoa Lalao-hiirimakin touhuista, koska kukaan blogikirjoituksiani lukeva ei tule tapaamaan Lalaota.

Eläimilläkin on sensitiiviset puolensa. Esimerkiksi rottatutkimusta tehdessäni en koskaan kerro, missä tutkimus on tapahtunut. Kohtaan rottia asuinkerrostalojen pihoilla ja muilla yksityisillä alueilla, ja paikalliset asukkaat eivät välttämättä arvostaisi, jos repostelen rottahavainnoista. Olemme päättäneet, ettemme kerro esimerkiksi kaupungin viranomaisille paikkoja, joissa olemme rottia havainneet.

Viestinnän eettisiä kysymyksiä pitää miettiä ennen kuin aloittaa uuden projektin viestimisen. Missä ovat herkät pisteet? Mitä asioita en voi kertoa? Mikä on luottamuksellista tietoa? Miten oma viestimiseni vaikuttaa tutkimuskohteisiini?

Tutkija on asiantuntija

Suurin osa tutkijan viestinnästä ei kuitenkaan suoraan kohdistu tutkijan omaan tutkimukseen, vaan ennemminkin tutkijan asiantuntemukseen. Olen ainoa kokopäiväinen suomalainen villirottatutkija, joten toimittajat soittavat minulle, kun jossain suomalaisessa kaupungissa on jokin rotta tehnyt jotain.

Asiantuntijuuteeni kuuluu se, että tiedän, mitä asiantuntijuuteni kattaa.

Toimittajalla on hyviä ja keskeisiä kysymyksiä: Paljonko rottia on? Onko rottien määrä kasvussa? Mitkä tekijät vaikuttavat rottien määrään? Emme tiedä vastauksia näihin, koska tutkimuksemme ei ole vielä lähelläkään sitä pistettä. Voin vastata asiantuntemukseni perusteella joihinkin kysymyksiin. Joissain tapauksissa voin spekuloida. Joskus sanon, että tilanne näyttää nyt tältä, mutta tätä pitää tutkia enemmän. Asiantuntijan ammattitaitoon kuuluu myös se, että osaa viestiä oikealla tavalla epävarmuutta ja tietomme rajoja.

Olenko joskus nähnyt pakaranan? En. Voinko nisäkästutkijan ammattitaidollani kommentoida viraalivideota? Voin. Mistä tiedän, olenko riittävän asiantuntija kommentoimaan asiaa? Siihen ei valitettavasti ole nyrkkisääntöä: asiantuntijuuteeni kuuluu se, että tiedän, mitä asiantuntijuuteni kattaa.

Tuomas Aivelo toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa, jossa hän vetää Helsingin kaupunkirottaprojektia, ja kirjoittaa Kaiken takana on loinen -blogia Tiede-lehden verkkosivuilla.